Yleensä mulle tulee kesäsin joku kauhee tunteiden pakkautuminen sydämeen ku luonto on niin kaunis ja aurinko paistaa jne. Eilen ajeltiin meren rannalle perheen kanssa ja mä niin itken oikeesti siitä kauneudesta ku ilta-aurinko paistaa sillai hienosti ja taivas ja vesi on niin sinistä että. Ja tää tapahtu Suomessa, joten voin viimein todeta, että kyllä, Suomi on kaunis maa. Musta tuntuu, että voin vihdoin kuolla onnellisena toi kuva viimesenä mielessäni...
Mut mä en tiiä mikä ihmeen kompleksi mulla on luontoon. Musta luonto on hirveen kaunis. Joskus itken oikeesti jos nään tosi hienon luontokuvan. Ja oon sairas joo. Mutta jos nyt mennään tosi syvällisiin aiheisiin, niin on vaan niin tajuttoman upeeta, kuinka erilaisia paikkoja on maailmassa, ja on tajuttoman upeeta saada kokee ne paikat. Musta on ihanaa, ku aurinko paistaa nätisti kesällä ja taivas on sininen. Musta on ihanaa olla sateenvarjon alla ku sataa tihuttaa taivas on harmaa. Musta on ihanaa kävellä kirpeessä syysilmassa jossa on ympärillä keltasia ja punasia puita. Musta on ihanaa hengittää kevään ilmaa ja musta on ihanaa lähtee pakkasaamuna kävelee jonneki ku ilma humisee sillai jännästi, lunta on just sopivasti ja mulla on tarpeeks päällä.
Mut tää mun kompleksi ei selkeesti rajotu vaan siihen, mitä on saatavilla. Ehhei. Mun on pakko päästä jonnekki trooppiselle saarelle, valtamerenrannalle, jossa on valkonen hiekka ja turkoosi vesi. Mun on pakko päästä johonki suurkaupunkiin, jossa on korkeita rakennuksia ja isoja puistoja. Mun on pakko nähä savannit ja pyramidit ja sademetsät ja Englannin nummet. Ja vaikka satamiljoonaa muuta asiaa noiden lisäks. Kyllä mulle tää Suomen luontoki riittää tietysti (ja on tässä huonojaki puolia ja kaikki ei oo aina kaunista), mutta tuntuu jotenki tyhmältä, että kun on muutakin maailmaa, niin miksei sitten joskus sinnekin? Miks pitäis jäädä yhteen paikkaan ja jättää kaikki se muu kokematta??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti