In 2014 I will...

Vuosi lähenee loppuaan huimaa vauhtia - uskomatonta, että huomenna on jo viimenen päivä joulukuuta ja tätä vuotta! - ja ajankohtaseks tulee ja on tullut varmasti uudenvuodenlupaukset.
Alkava vuosi on kuin aloittaisi uuden elämän; ja niinhän monet haluavatkin tehdä. Se antaa mahdollisuuden alottaa alusta ja jättää entinen elämä kuluneeseen vuoteen.
Toisaalta, jos esim. päättää uudenvuodenlupauksenaan alkaa elää terveellisemmin (mikä on varmaan aika yleinen lupaus joulumätön jäljiltä, mulla ei vaan oikeesti riitä ymmärrys siihen, mikä esim. Iltapäivälehdessä oli otsikoituna, että jotkut joutuvat sairaalahoitoon vedettyään pikkaset överit joulupöydässä, sanalla sanoen aika sairasta) tai muuten parantaa tapansa, ei ikävä kyllä pelkkä lupailu riitä. Toki on helppoa huijata itteään ja tuudittautua niihin perättömiin lupauksiin, että "sitten ens vuonna". Ja hupsista heijakkaa kun se uus vuos pärähtää käyntiin nii nää lupaukset on ku tuulen temmattuna, "ai että mikä uus elämä?".

Ehkä mua eniten ärsyttää se, että ihmiset ei osaa ottaa itteensä niskasta kiinni. Nostaa itteensä sieltä sohvan syövereistä ja ryhtyy toimimaan. Ja vaikka kyse oliskin vaan siitä, että lupaa kierrättää maitotölkit nii ei, ku ei sitäkään saada aikaseks. En yleistä, uskon, että monet saavat intoa uudesta vuodesta ei vain aloittaa vaan myös jatkaa sitä ns. "parempaa elämää" läpi koko vuoden, mutta turhan usein saa kuulla, kun "ei jaksa". Kuka ei jaksa tiskasta ja kuka taas ei jaksa lähtee ulos. Arjen pikkuasioita, joita ei vaan jaksa ei kykene ei pysty.

Tän mun epämääräsen vuodatuksen kautta yritän sanoa sitä, että todella monen ihmisen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Kaikkien pitää joskus ottaa itseään niskasta kiinni, kuinka monesti täytyy itteensäki patistaa tekemään läksyt tai jotain yhtä hohdokasta, joka ei millään houkuttelis, varsinki ku ois sitä mukavampaakin tekemistä. Mutta vaikka ei jaksais, niin mitä järkeä on jäädä vaan paikoilleen makaamaan? Oottamaan, että tää elämä loppuu vai? Mulla on vaan tää yks elämä, ja yritän elää sen mahdollisimman onnellisena, tapahtumarikkaana ja niin hyvin kuin pystyn. Pelkkä "en jaksa tehdä mitään, jään vain sohvalle makaamaan" ei mua onnelliseks tee.
Ja jos mä lupaan jotain, niin mä myös pidän lupauksen. Jos mä lupaan vaikka pestä pyykit niin mä teen sen. (Näitä arjen pieniä esimerkkejä. Kun mulla on vaan tää kodinhoito nyt mielessä. : DD) Ja se, että saa aikaan jotain, tekee myös onnelliseks.

Mä taisin kadottaa tän mun sanoman pääpointin jo tonne alkumetreille, mutta toivon vaan, että jos ja kun ihmiset tekee niitä uudenvuodenlupauksia, niin pitäkää ne - tai jättäkää lupaukset tekemättä. Täyttämätön lupaus tuo vaan huonoa omaatuntoa ja sitten maataan taas toimettomana siellä sohvan nurkassa ja itketään kun mihinkään ei pystytä. Itteään vaan niskasta kiinni ja parantamaan sitä omaa elämänlaatuaan, jos se parannusta kaipaa. Jokainen pystyy siihen jos vaan oma tahdonvoima riittää.

Mun uudenvuoden tavotteena (ei siis lupauksena) vois olla vaikka se, että mä oon onnellinen. Mä pyrin olemaan niin onnellinen kuin vain voin ja toivon, että ihmiset mun ympärillä (ja muuallakin tietysti) ois onnellisia. Ei kai sitä muuta ihminen tarvi, kun elämän, josta nauttii. : ))

Kuvat: WeHeartIt (ei taas liittyny aiheeseen mitenkään : D)

Back in the game

En sitten pystyny olemaan poissa täältä. Yritin kovasti, ja mun aika onki lentäny siivillä tän syksyn sen verran vauhdikkaasti, että vasta tässä joulun aikoihin mulla on oikeesti ollu aikaa istuu ja vaan rentoutuu koneen ääressä. Sitä ennen oon käyttäny puol elämää opiskeluun, tulevaisuuden stressaamiseen, töihin ja tietysti rakkaaseen harrastukseeni urheiluun. Vaikka vakuutin ittelleni alkusyksystä, että ei mulla enää oo aikaa mitään kirjottaa, niin täytyy sanoo, että just se ajan puuttuminen vähän kun ajo mut tänne takas. Pelkkä täysillä eteenpäin meneminen höyryveturin lailla kouluasiat päässä pyörien ei oikein toimi. Ihmisen täytyy purkaa luovuuttaan jonnekin ja päästä ilmasemaan itteensä, ajatella joskus ihan rauhassa ja tuntee sellanen sisäinen rauha. Pelkkä pänttääminen ei sellasta mulle tuo.

Oikeestaan mä tunsin ja tunnen yhä edelleen polttavaa tarvetta alkaa taas kirjottaa säännöllisesti äikän tunneilla, kun pitäis saada jotain täyttöö siihen paperille. Ja kyllähän sitä tuleekin. Kun oon vielä noista tehtävistä ihan kiitettävästi suoriutunu, oon aatellut, että miks en kehittäis itteeni lisää. Mä tykkään kirjottaa ja se tuo mulle jotain niin mahtavaa, että se on pakko kokee kerta toisensa jälkeen uudelleen. En väitä että olisin erityisen hyvä, mutta tästä mä tykkään ja tästä oon saanu kiitosta.

Mutta nää syvällisemmän höpinät sikseen. Nyt kun mä oon miettiny tätä mun paluutani (dramaattista), niin oon miettiny myös tän blogin tulevaisuutta. Tää tulee selkeesti muuttumaan, koska oon ehtiny tässä reilussa neljässä kuukaudessa itekin muuttumaan todella paljon. Oon kai pohjimmiltani aika sama ihminen, mutta suhtautuminen elämään on saanu uudenlaista perspektiiviä ja ehkä vähän sitä aikuisempaa näkökulmaakin. (Ainakin pariin viime vuoteen verrattuna. ; ) )

Selväähän on se, että koulu tulee viemään mun ajasta suurimman osan nyt keväällä varsinkin, kun täytyy siihen päättötodistukseen panostaa, joten tuskin ihan joka päivä mitään postauksia kirjottelen. Kirjotan sillon kun huvittaa ja on aikaa ja hyvältä tuntuu. 

Myös postausten sisältö muuttuu luultavasti. Tietysti kokoon tänne kaikkee inspiraatiota, mitä oon aikasemminkin tänne laittanut, mutta myös ehkä sellaisiakin juttuja, mitä en ennen ole kirjotellut. Pääpaino varmaan pysyy muodissa ja kauneudessa, niin kuin aikaisemminkin. : ) 

Kuvat: WeHeartIt

Että sellaista. : D Ihanaa, jos jaksatte vielä lukea mun blogia! <3

Hukassa

Oon nyt viime päivinä parannellu tän blogin ulkoasua, lisäilly hieman juttuja ja yrittäny saada tunnisteita postauksiin ja tää tunnisteiden laitto on kyllä vielä pahasti kesken, mutta valmistuu pikkuhiljaa. Tätä tehdessä oon samalla joutunu kuin pakosta silmäilemään ja sivuttamaan vanhoja postauksia ja lukenu pätkiä sieltä täältä. Ja samalla oon tajunnu, miten hukassa oon tän koko homman kanssa ollu ainaki puol vuotta.

Ehkä mun silmät avas lukijamäärä. Kyllä, jossain vaiheessa bloggerin mittarit näytti jopa kahtasataa lukijaa päivässä ja täytyy sanoa, että se teki mut iloseks. Jotenki tuntu, että se oli se jonkinlainen palkinto, jonka sain "työstä" jota oon vaan huvikseni tehny. Ihan alkujaan kirjottelin blogia itseäni varten, mulle oli ihan sama lukeeko kukaan, koska jos jotain lukuja alkaa tuijottamaan silmät viiruna 24/7 niin eihän siitä mitään tuu. Sitten kun huomasin, että niitä lukijoita todella alkoi tulemaan, tuli sellanen olo, että mun on pakko. Pakko kirjottaa siitä tästä ja tosta aiheesta, vaikkei kukaan juurikaan oo mitään sanonu/kommentoinu suuntaan tai toiseen. Kommentteja siis otan mielelläni vastaan. : D
Jossain vaiheessa (ja kyllä, tää kuullostaa niin kliseiseltä, että mietin hetken jätänkö kirjottamatta) mun kiinnostus muotiin ja vaatteisiin ja kaikkeen tollaseen lähti nousuun. Jotenki aloin löytämään sitä omaa juttua josta tykkäsin ja johon halusin käyttää vapaa-aikaani ja johon halusin uppoutua sillon ku arki ja muu ikävä paino päälle. Tykkäsin lukea muiden blogeja, ettiä inspiraatiota ja inspiroitua. Ja tykkään edelleen ja edelleenkin se on mun sydäntä lähellä oleva harrastus, vaikka miten kliseinen oliskin. Mä vaan rakastan sitä kaikkea taiteena ja kauniina asioina.

Jossain vaiheessa päätin, että kaikki kirja-arvostelut ja tän tyyliset saa nyt jäädä, keskityn enemmän siihen omaan juttuuni. Ja samalla huomaamattani kadotin sen oman äänen. Mun oman äänen ja samalla tän koko homman sielun. (Nauran varmaan näille mun teksteille vuoden päästä.) Vasta tällä viikolla tajusin sellasen tärkeen asian, että blogista tekee juuri sen tietyn blogin se blogin kirjoittaja, eikä se, miten hienot kollaasit ja miten kuvaa Voguesta sinne on kopioitu. Blogista tekee persoonallisen sen kirjottaja ja ne tekstit saa ihmiset kiinnostumaan, muu on sitten hieman toisarvosempaa, mutta silti tärkeetä.

Tänään kun katoin noita mun vanhoja tekstejä, hämmästyin, että oonko mä kirjottanu nää. En ollu pitkään aikaan kirjottanu silleen, että se mitä tulee mieleen menee melkein sellasenaan siihen postaukseen. Että kirjotin niitä omia ajatuksiani, enkä joka sekunti miettiny, että voinko kirjottaa noin ja näin ja apua onks tää nyt noloo ja eikä en mä näin voi kirjottaa. Koska jos kaiken kieltää, niin siihen paperille ei jää sanaakaan. Ja just niin mulle kävi, enkä edes ite sitä huomannu.

Tänään tajusin sen, että ihan sama. Ihan sama, että onko se lukijamäärä kaks vai kaks sataa. Jos on ees yks lukija nii mä sit kirjotan sille ja ennen kaikkea ittelleni. Tajusin myös, että mä rakastan tätä koko blogia, vaikkei kukaan muu sitä lukiskaan. Tykkään koota mun sen hetkisen inspiraation johonki ja kirjottaa, mitä oon sillon asiasta aatellu. Nyt ku sain ton ulkoasunki kuntoon, tykkään tästä vielä enemmän.
Mutta ennen kaikkea, ihan sama vaikka mä oonki nyt kulkenu jossain omassa maailmassani tässä vähän aikaa ja jättäny tän koko jutun ilman sen kummempia omia ajatuksiani. Virheitä tulee ja jos ei oo tyytyväinen, niin sitten ne korjataan.

Ja tää ajatus taka-alalla, mä oikeestaan aloinki kirjottaa tätä mun syvällistävää mietintääni tästä jutusta. Tää ei oo mun työ, mun ei tartte tehä tätä ja musta tuntuu, että maailma ei kaadu siihen paikkaan, jos tää poistettais. Mutta tää on mun harrastus ja mä tykkään tästä. Ja mä en halua vielä luopua mun harrastuksesta.
Nyt oon siis päättäny, että fiksailen vielä vähän tätä (ja sitä fiksattavaa tulee varmaan vielä aikojen saatossa) ja teen niin ku parhaaks nään. En jaksa enää miettiä, että onkohan tää hyvä, jos ite siitä tykkään. Haluun alkaa kirjottamaan enemmän sen tyylisiä postauksia, millasia ne oli ennen. Sellasia, että siinä on edelleen annos sitä, mitä siinä on ollu nyt tän puol vuotta, ja ripaus sitä mun omaa ääntä, sitä mitä mä nytkin kirjotan. Nyt mä en ees mieti onko hyvä, nyt vaan kirjotan sen, mitä sattuu tulemaan. Haluun kirjottaa enemmän sellasia postauksia, joissa on ite ottamia kuvia, postauksia, joissa on muutakin ku niitä vaatteita, kenkiä ja koruja. Koska ei se rakkaus niitä kohtaan siihen sammu. Haluun, että tavallaan pääsen siihen samaan pisteeseen, missä joskus sillon olin. Tai no melkein samaan, mutta tavallaan vähän kuitenki eteenpäin. Koska sillon tiiän, että teen sitä mistä tykkään.

Kuvat: Weheartit

P.S Ja niitä kommentteja saa ihan oikeesti laittaa, sellasta rakentavaa palautetta on aina kiva kuulla! : ))

Too cold

En oo varmaan ikuisuuteen kirjottanu ihan perus kuulumispostausta, mutta nyt aattelin sellasen kirjottaa, koska on pakko saada kirjottaa edes jonnekkin tämän hetkisestä tilanteesta, ja tää on se paras paikka. : ))
Ensinnäkin, tajusin tänään että syyskuussa oli vielä oikein mukavat ilmat, koska nyt kun ulkona alkaa olemaan se 0-5 astetta aamusin on aina niin riemukasta mennä puolijuoksua kouluun kantaen viiden kilon laukkua kun samalla taiteilee huivin, lapasten, hiusten ja mahdollisesti myös sateenvarjon kanssa. Voi sitä riemua. -.-



Tää jakso on muutenkin yhtä tuskaa, kun kieliä ja matikkaa on laitettu neljänä päivänä viikossa, ja aivan tajuttomasti läksyjä päälle. Siihen vielä pari esitelmää ja muutamat kokeet niin hypin riemusta kun pääsen kotiin sen kirjapinon kanssa. Illat juoksen harrastuksissa tai muuten vaan ulkona ja ehkä siinä sivussa yritän päättää mille riparille meen.



No joo, ehkei mulla nyt niin hirmunen kiire oo koko aika, mutta muistan kun vielä kesälomalla aattelin, että mulla on paljon tekemistä. Hirmu kiireistä oli kun täyty koko aika nukkuu ja olla päivisin rannalla ja tolleen. Ihan hirveetä.

Ja tästä taas päästään siihen, että oon todennu, että masennun helposti jos en tee jotain. Tai ainakin viikon jälkeen esim. lauantaisin kun on vaan tunnin harkat valmennettavana, aika saattaa käydä vähän pitkäks ja iskee sellanen "tähänkö se viikonloppu nyt sitten kuluu?" -hetki, joka ei todellakaan piristä mielialaa.
Ja vaikka mulla on vankka päätös, että suunnittelen viikonlopunohjelman etukäteen joka viikko, niin eihän se tietenkään niin toimi. Mutta näillä taas mennään. ; ))

For Winter

Ihme on tapahtunut! Accessorizellä on nettisivut! Ja jos oon jotenki jäljessä niin vannon, että en oo aikasemmin löytänyt ton kyseisen kaupan nettisivuja vaikka kuinka googletin. Mutta ihanaa ihanaa, nyt on!! : DD Mun oli tarkotus tehä postausta ja kollaasia pipoista, kaulaliinoista ja lapasista ja kaikesta tollasesta söpöstä ja lämpimästä, mutta kun ei tuntunu löytyvän mitään mikä ois itteeni miellyttäny, päädyin tonne Accessorizen sivuille ja bongailin sieltä sitten noita talviasusteita. : ))

  

Tossa muuten tuli mieleen yks päivä, kun kävin Sellon Accessorizessä, että yleensä en kauheen monen nää ostavan mitään. Ite kun pyörähdin tuolla putiikissa, olin ainoo just sen hetken, mutta monesti ihmiset vaan kävelee sen läpi ja lähtee sit. Noi on aivan tajuttoman söpöjä noi kaikki laukut ja korut ja muut asusteet, mut totuus on se, että halvemmalla saa viereisestä kaupasta ihan yhtä söpöä, niin tuntuu yleensä, että ei viiti maksaa sitten noista Accessorizen tuotteista. Tiiän joo, että eihän noita voi myydä millään euron kappalehinnalla, mutta harmittaa vaan kun toi Accessorize ei yleensä tuu heti ekana mieleen ja sit ku sinne keksii mennä nii rahat on vähissä eikä riitä esim. johonki söpöön laukkuun jolla on hintaa seittemän kymppiä. (Köyhä lapsi, I know... : DD) Noiki huivit on joku kakskymppii kappale joka ei ehkä sellasesta jolla on vakituinen työ ja muuta hauskaa tunnu miltään, mut mun rahat menee kyl aika helposti muuhunki.

Mutta tämmöstä se on ku on köyhä. Täytyy vaan valittaa hinnoista ja toivoo et ne joskus laskis. : DD

  

Sit pari ponchoo ja tommonen punahilkkatyylinen huppujuttu. : DD Mä niin voin sieluni silmin kuvitella ton keskimmäisen jollekki tyypille joka asuu Lapissa tai jossain Antarktiksella tyylii Iglussa ja kasvattaa poroja tai menee ympäri jäätikköä huskyvaljakolla. : DD Ja metsästää kalaa avannosta. Hauskaa.

  

Mä haluun töppöset!! : DD Aivan ihanat ja voin kuvitella että talvella myös aivan ihanan lämpimät kun ulkona pakkanen paukkuu ja muuten meinaa kuolla. Tollaset jos Joulupukki tois olisin ilonen. ♥ (Ja miten niin mä puhun liian aikasin joulusta?) -.-

Oikeesti, mä en ymmärrä tätä talvisyndroomaa. (Tähän väliin pientä pohdintaa.) Siis nyt ku tuolla on upee syksynen keli (tykkään sateesta joo, siin on jotain tosi hienoo) ja puut on tosi nätin värisii ja ihanan kirpee ilma ja varsinki jos aurinko paistaa niin voiko enempää toivoo, nii tottakai sitä sitte heti siirrytään unelmoimaan jostain ihan muusta mitä ei tällä hetkellä oo. Sit ku on talvi niin kas vain, ei huvittas sitten yhtään lähtee hankeen pomppimaan ja hyppimään ja tekemään lumienkeleitä. Ja syksyllä ku oli haaveillu ja suunnitellu tekevänsä sitä tätä ja tota ja ehkä vielä yhen lumiukon päälle.

Mut jos ihan rehellisiä ollaan, niin en kauheen innolla oota sitä viiden kuukauden jaksoa, kun pakkasta on vähintään se -25, lunta korviin asti ja pimeetä niin että hyvä ku auringon ehtii näkee joskus puolen päivän aikaa pikasesti - kerran kahessa viikossa. Lunta ja räntää sataa taivaalta niin että ei rajoja ja aamuherätykset on tuskaa ku ainoo valo tulee vaan katulampusta. Aamulla kouluun pimeellä ja kun kotiin pääsee nii jo on taas pimee. Totuus on, että Suomen talvi on vaan niin hemmetin pitkä että se on oikeesti liikaa. Ei kukaan hullu voi sanoo rehellisesti tykkäävänsä sellasesta puolen vuoden pimeys-kylmä-lumi jaksosta, vaikka niitä hyviäkin päiviä löytyy. Muutenki iho kuivuu ihan tajuttomasti, hiukset on sähköset ja kävellä saa jotkut piikit kengänpohjassa ettei vedä perseelleen ja häntäluuta paskaks.

Jos joku voi sanoa pitävänsä tuosta kaikesta ja varsinkin jälkimmäisestä niin isot aploodit. : DD

Ja vaikkei nää nyt välttämättä liity talveen kauheen konkreettisesti, niin löysinpäs vielä tollaset. ; ))

  

Haluun ton pöllölaukun. ♥♥

Futur

Musta tuntuu, että tää arki on nyt tasottunu sellasiin uomiinsa, kun sen nyt kuuluukin tasottuu. Toisaalta se on hyvä juttu, mutta toisaalta taas tää alkaa jälleen kerran tuntuu siltä samalta pakko pullalta, josta ei pääse pois ennen ku on taas kesäloma. Tarkotan, et tää on joku hirveen tylsä ja hidas kierre, joka liikkuu mut jatkuu ja jatkuu ja tuntuu et se jatkuu sit loputtomiin.



Nyt kun mun ei tartte miettiä enään, että mitkä kirjat huomenna kannan kouluun, monelta mun ridaus alkaa ja pitikö mun viedä se koira lenkille, kaikki alkaa erottumaan jotenki suuremmassa mittakaavassa. Peruskoulua on jäljellä enää se hitusen vajaat kaks vuotta, mikä on helpotus, vaikka nää kaks vuotta tuleekin olemaan sellasta panostusta, että sais sen hyvän päättärin ja sit pääsis jonnekki opiskelee tän jälkeenki. Leikin et pystyn suunnittelemaan kaiken tarkasti etukäteen, mut tuskin se niin vaan menee. Pakko kai tyytyy vaan haaveilemaan.

Jos mä saisin päättää mun tulevaisuuden ilman mitään kohtalon oikkuja ja muuta yhtä hauskaa, mä kävisin koulun loppuu, muuttaisin vähän eläväisemmälle paikalle, jossa kävisin jotain lukiota, ja sitten kun mahdollista, muuttaisin ulkomaille ja hankkisin työpaikan ja eläisin elämäni onnellisena loppuu asti jossain muualla kun Suomessa.



Sit ku toisaalta mietin, että jos muuttais ihan oikeesti "isona" ulkomaille, niin päähän pälkähtää heti ajatus, että "Suomi on kyllä ihana maa" ja siitä alkaa sit sellanen kaamee isänmaallinen tunne ja rakkaus koko tätä syrjästä plänttiä kohtaan, jossa ei oo muuta ku metsää ja järveä joka puolella.
Mut vaikka kuinka vihaisin tätä paikkaa joskus, niin viime aikoina on tullu sellanen arvostus koko maata kohtaan ja silleen et "onpa hienoa asua täällä, tää on mun kotimaa" ja sit jotai tunteenpurkauksia siihe viel päälle. : PP

Mut sit mä oonki niin fiksu ja oon ratkassu koko ongelman. Kelasin, et eihän mun oo pakko sinne ulkomaille jäädä ihan forever. Nuorena varsinki jos ja kun on mahollisuus ja halu nähdä maailmaa niin miksei? Vanhempana kumminki haluu "asettua aloilleen" ja kaikkee yhtä tylsää, joten mulla on ainaki tavotteena toi ulkomailla asuminen jossain vaiheessa.



Tiiän, että kuullostaa typerältä ku tän ikänen alkaa järkeilee omasta tulevaisuudestaan, mutta pakko nää ajatukset on jonnekki kirjottaa. Ainaki niille voi sit myöhemmin nauraa jos ei muuta. : DD

Mut mä en tiiä mistä se johtuu, et oon alkanu enemmän arvostaa sitä mitä mulla on, enkä itkee koko aika sen perään mitä ei just sillä sekunilla oo. Vaikka kuinka oisin nyt just muutamassa Amerikkaa jonnekki suurkaupunkii (New York?? : DD) niin rakastan sitä, että voin mennä tonne parin sadan metrin päähän purtsin kallioille hihhuloimaan ja ihailemaan kuusia ja järviä ja tuntee olonsa sellaseks, et kuuluu tänne oikeesti. Se on vaa nii parasta. ♥


Ja tämän jälkeen haluun viel ihmetellä, et ei helvetti mitä mä teen sen vanhan blogin kaa ku ihmiset laittaa sinne kommenttii ja mä oon silleen et haloo tää muutti tollai vuos sitte et voisitteko kiltit ottaa vähän asioista selvää ennen ku oletatte mun vastaavan kommentteihin?? : DD Mutta mutta, mä laitoin linkkii tänne päin... njähhäähh... : PP

Elämänmuutoksia

Musta tuntuu, että mun elämä on muuttunu hirveesti täs muutaman viikon aikana. (Ja näin alkaa puolen tunnin vuodatus elämänmuutoksista, kasvamisesta ja sen vaikeuksia.) Tiiän et kukaa ei ikinä luen näitä mun kasvukertomuksia, mutta pakko mun on johonki ajatukset laittaa tai ne pakkautuu päähän ja sit masennun, joten pyörittelen ajatuksiani sitten tällä tavalla.



Mutta siis, kirjotin jo tossa aikasemmin näitä mun syvällisiä ajatuksiani siitä, miten oon päässy pois siitä ahdistavasta tunteesta, joka on häirinny mua pitkään. Tajusin myös yhen asian, joka liittyy aika vahvasti tähän ongelmaan. Mua ärsyttää se, et jos mun yks kaveri kysyy, et voinko olla, nii eehhheeiii siihen ei missään nimessä voi vastata kieltävästi, koska jos laitan et en voi olla nii se ragee heti ja syyttää tyyliin mua paskoista tekosyistä. Tää oli tällain mahollisimman hankalasti esitetty, mut arvaa tuleeks tosi hyvä fiilis, ku se tyyppi kysyy et voinko olla ja tiiän et se ei oo kysymys, vaan käsky. Mua ärsyttää ihan helvetisti se, että jos joku asia ei nyt mee sen Kaisa-Maijan halujen mukaan nii heti aletaan jollekki ragee et "vittu painu perseesee" ja sit ton jälkee ollaa nii ettei mitää ois tapahtunu. Varmaan arvaatte kuinka paljon haluun olla tommosen kaveri, kun saan oikeesti pelätä joka helvetin tekstarin jälkee et se alkaa ragee mulle.

Mua ärsyttää se, että ihmiset ei vois jo täs vaihees pikkasen aikuistuu, unohtaa sen helvetinmoisen kontrolloinin joka ikiseen ajatukseen ja sanaan, ja siihen, mitä tekee. Se mun ahdistus johtu just yhestä henkilöstä, olkoon se nyt vaikka M, ja koska se oli viime vuonna niin ku all around me, en tajunnu tota koko homman ydintä ennen ku vasta tänä vuonna.



Ja nyt ku oon tajunnu että mun rakas ystävä M on se, joka saa mut nykysin vittuuntumaan, en kauheesti riemastu, kun nään sen ja se tulee juttelee. Musta tuntuu, että suunnilleen kaikki ärsyttää siinä mua ja eniten se  kaamee teiniasenne, ja nää niin helvetin syvälliset ongelmat esim siitä, että miks se jätkä on sellanen kusipää ja miks Liisa nyt alko vittuilee sille sillon perjantaina. Ihan näin rehellisesti sanottuna, mua ei oikeestaan kiinnosta muiden "dramaattinen" elämä, eikä esim. se, miten se random neiti X sillon sitä ja tätä ja tota.

Mutta, onneks mulla on ihania ihmisiä ympärillä, jotka ei ala ragee jos en just sillä sekunilla jaksa olla niiden seurassa, tai ala kattoo mua kieroon jos en oo sellane kaamee teini all the time. : )) ♥ Painotan siis edelleen sitä, miten tärkeitä kaverit ja ystävät on, jotka kestää sua huonoinaki päivinä, ja joille pystyy puhumaan ilman, että joutuu pelkäämään joka sanomistaan. Ja etenki sellasia kavereita, jotka ei muuta sua ittensä kaltaseks tai erilaiseks ku oikeesti oot, vaan antaa sun olla just sä, eikä kukaan muu, eikä mikään teiniangsti, jos ei oikeesti sitä oo. : ))

Sorry I´m busy now but call me later??

Ehheeehh vähän mun kekseliäisyys kukoistaa taas otsikoissa. : DD Mut halusin nyt vaan kirjottaa tänne, kun vielä kerkeen, et tää päivä oli ihan mahtava. Siis sillä tavalla mahtava kun perus koulupäivä vaan voi olla. Mut tähän kans eka johdantoo. ; D

Mul on ollu jo viikon ajan jotenki ahdistunu olo, sillä tavalla, että oon vaan pyöritelly asioita päässäni. Aatellu jokaista sanomistani ja tekemistäni ja ajatustani. Ja ihan really, se ei oo hyvä. Ei oo hyvä aatella, että onko ok tehä noin, onko ok sanoo noi tai onks ihan hirveetä jos aattelen näin. Siit tulee niin hirveen epävarma olo, eikä sit lopulta voi sanoo mitään ku omat ajatuksetki jo häiritsee sen verran, että hyvä kun niitä uskaltaa ees aatella.

Mut sit lauantaina mun silmät avartu, et mitä mä täs alan häpeilee suunnilleen jokaista henkäystä ja jokaista pientä sanaa minkä sanon, koska vitut jos joku ei tykkää. Mul on kuitenki frendei ympärillä, jotka kestää sen, etten oo niin täydellinen ihan joka sekunti. 

Ja jos oikeesti alkaa miettii sitä, mitä ehkä se tyyppi, jolle puhut, haluu sulta kuulla, nii ei. Siin menee niin paljon omat mielipiteet ja oma tahto päin persettä et hukkaa ittensä ja sit tuskastuu ku ei sitä enää nii helposti löydykää. Mua ällöttää semmone, et pitää olla niin helvetin teini ja koko aika pyöritellä jotain ihan hirveen kamalaa ongelmaa ja puheenaiheet on rajottuneita, koska ehheeiihh tosta ja tästä aiheesta ei vaan yksinkertasesti voi puhua tässä iässä, koska sehän ei kuulu meidän 14 -vuotiaiden "aikuisten" maailman kuvaan. Ja joo, pitää olla nii hemmetin angsti jokaikisesti pikku vastoinkäymisestä ja ihmisestä ja koko elämästä että ei rajaa. Ja muutenki koko aika pitää suhtautuu kaikkeen niin hirveen kielteisesti, et päivän päätteeks sä et muista muuta ku et se on ihan kusipää ja se sano noi ja voi vittu se sitä ja tätä ja vittu mä en enää kestä.

Mut tänää. ♥ Mä pääsin sen kaiken yläpuolelle ja mulla oli niin helvetin mahtava olo, kun olin tyyppien kanssa, joille ei tartte olla mikään teini, vaan ihan oma ittensä. ♥ Ihanaa, kun pysty puhuu, vaik aiheet ei liittynykään juomiseen, polttamiseen, sossuihin tai mihinkää muuhunkaa pankin ryöstämiseen, ja pysty puhuu ihan tavallisesti. Haluun et tätä jatkuu forever. ♥

Mul on siis ihan mahtava olo ja kiitos erään ihmisen jonka kanssa katsoin sen Madagaskar 3, ja joka on henkisesti meitä ah niin aikuisia edellä, että se avars mun maailmaa. Sen kanssa oli tosi luontevaa puhuu ja olla, eikä tarttennu joka hetki miettii, et mitä jos sanon noin nii se varmaan pitää mua idioottina. 

Mietin kans ton jälkeen vähän mun elämäntilannetta ja frendei, joita mulla on ja tajusin, että kaikki ei ehkä ookkaan niin sellasia, joita tartteen tai ees haluun mun ympärille. : )) 

Joten oon oppinu tässä muutaman päivän sisällä, että oo oma ittes, jos jotain se vituttaa nii etit ittelles tyypit, jotka hyväksyy sut ja ei tee susta niiden kaltasta. ; )) Koska mitä inhoon, on se, että musta alkaa samanlainen kun mun frendistä ja sit taas kadotan itteni ihan täysin. 

Like we are middle of zombies

Must tuntuu, että oon onnistunu tässä mun projektissa sosialisoitua vähän elämässä. Ihmisten kanssa puhumine ei oo enää kauheen suuri kynnys, mutta luulen, että se johtuu siitä, että mun pitää puhua ihmisten kanssa, etten vaikuta mykältä, kun kukaan muu ei sano mitään.



Tää mun sosiaalinen elämä ei oo kyllä edistäny mun kaverisuhteita yhtään, päinvastoin. Meiän neljän kaveri piiristä se päivänsäde lähti pois ja mulle on nyt langennu se puhujan rooli porukassa. Mut ihan really, must tuntuu et kuolleetki ennemmi vastaa mulle ku ne kaks puhumatonta kakaraa, jotka ei ymmärrä, kuinka helvetin hankala on yrittää päivästä toiseen keksiä puheenaiheita, ja saan vastaukseks vaan jotain epämäärästä hyminää, joka sekottuu tuulen huminaan. Ihan totta ihmiset, kaverille pitää perkele puhua tai se feidaa teiät!!!



Joten kehittelin suunnitelman, että jos ei ala tyypit puhuu nii olkoot sitte yksin ja maatukoot hiljaisuuteensa. Oon tajunnu, että mulla on ollu tällä viikolla paljon hauskempaa mun pikkusiskon kanssa, kun mun frendin kanssa, jonka kaa hengaan aina koulussa. Johtuu ehkä siitä, että mun pikkusisko on opetellu puhuu. Ja jos totta puhutaan nii sen frendin kanssa me ei olla ees naurettu kertaakaan tällä viikolla, ehkä vähä hymyilty jollekki yleiselle läpälle, jonka joku on heittäny luokassa.



Että mun vuos menee perseelleen jos pelastava enkeli ei laskeudu taivaasta ja lahjota mun kaverille niitä perhanan puhelahjoja, jota se vois jaksaa käyttää, jos haluu säilyttää kaverisuhteensa vielä ihmisiin. Koska mitä helvettiä mä rupeen kärsii, jos yks ei tee yhtään duunia pitääkseen yllä kaverisuhteitaan??

Summer weather??

Ihan kiva, että noi säät on helteiset, mutta oisko tätä hellettä voinu vähän aikaistaa? Laittaa se vaikka sinne kesäkuun alkuun? No ei, kärsitään me lapset koulussa ja nautitaan niinä ainoina vapauden hetkinä, jollon ulos päästään, tosta helteestä. Mut välkäl voi ottaa aurinkoo ja istuu pihalla frendien kaa, että mikäpäs siinä. : ))



Eilen oli ihan mahtavaa päästä pitkästä aikaa ridaamaan. : )) Hypin riemusta sen tunnin jälkeen, kun se mun pyöreä poni - ja siitä pyöreydestä voi syyttää vaan laidunta - liikku ihanasti ja mä jopa osasin tehä jotain sen ponin liikunnan eteen. : )) En varmaa jaksa venaa ens viikkoon et pääsen taas ridaa. ^^

Oon huomannu aika monesti sellasen asian, että kun on joku ennakkoluulo, niin asiat ei aina mee niinku niiden vahvasti olettaa menevän. Monesti oon sillain että "ei helvetti, huomenna on se ja se päivä ja se menee ihan perseelleen" ja sit oon yhtä hymyä kuitenki sen päivän. Tai sit toisinpäin, millon pettymys on vaan entistä suurempi. Tänäänki ku alko valinnainen liikka ja oltiin ultimatee, kelasin aluks et "siel on jotain randomeita ja tää on kuitenki ihan hirveetä", mut tuntien lopuks mulla oli ihan pirtee ja kiva fiilis siitä, kun valinnaisessa kaikki oikeesti tekee jotain siellä, ja päästään liikkumaan ja tekemään juttuja.



Yleensä nää oletukset ja ennakkoluulot tulee esiin vaan koulupäivinä, himassa sitä hiihtelee verkkarit päällä ja kattoo Gossip Girliä sillon ku huvittaa - ei kauheesti ne ennakko-odotukset siihen vaikuta. Mut koulussa on aina jotain, minkä olettaa olevan tietynlaista ja sit päivä yleensä menee joko hyvin tai sit ei niin hyvin. Mut tällästä tää arki on. ; ))

Mut ihanaa nois säis on, ettei tartte tyytyy vaan farkkuihin ja tennareihin, vaan voi mennä topilla ja sandaaleilla, ja hyvin silti tarkenee. Ite ainaki haluun ottaa kaiken irti tosta kesäsäästä, koska sitä talvee ehtii sit kuitenki olee ja sitä pimeyttä ja kylmää ihan koko vuoden tarpeiks. Eli nauttikaa ihmiset tosta säästä, vaikka oliski jo koulus tai duunissa! : ))

+ tommonen tatska mulle!!!

This three words means everything to me

Nukuinki viime yönä vaivaset 14 tuntia ja olo on ollu pirteempi ku eilen. : DD Käytiin tänää vähän ostoksilla ja löysin H&M:stä aivan ihanan ison neuleen, just sellasen ku oon  jo vähän aikaa tarvinnu ja nyt oon se päällä hengaillu himassa ja lukenu Kirsikkasydäntä. ♥ H&M:n kuvastoki tuli vihdoin viimein ku mähän en toki tilannu sitä siinä kesäkuun alussa ja nyt itken ku mulla ei oo koskaa rahaa mihinkään...



Löysin tänää Seppälästä aivan ihanat mustat nilkkurit, jotka ostan heti ku mun lompakko sen kestää, koska mun vaatehuoneessa on enimmäkseen kesäkenkiä - balleriinoja ja sandaaleita - enkä usko, että selviin niillä tätä syksyy. Mut saa nyt nähä millon saan ne nilkkurit ostettuu.

Oon myös tuskaillu mun uuden laukun takia - näist ostoksista kokoon sit jonku postauksen viel - ku kaupassa se näytti tosi söpöltä ja ihanalta ja rakastuin siihen, mut heti ku otti himas muovit pois nii bam tää laukku ei miellytä mua sit yhtää. Sit katoin jotain muuta laukkuu nii ei hemmetti se näytti paljon paremmalta ku mun oma laukku. Nyt yritän vaan löytää siitä laukusta hyviä puolia ja keksiä, miten saan sen näyttämään hitusen kauniimmalta. No, ehkä mä totun siihen. Joskus.



Itken myös ku tuolla ulkona tulee hämärä jo yheksältä ja lämpötilat näyttää alle kahtakymppiä. Kui voi olla mahollista, että tää Suomen huima "ennätyslämmin kesä" loppu jo ennen ku se ees alko?? Koht on taas talvi ja kylmä ja sit tonne ulos kuolee ja äääähh mä en kestä.

No joo, mut mä lähen tekee niit matkapostauksii. : ))

Back to reality

Selvisin hengissä himaan, mitä nyt yöunet jäi parin tunnin mittasiks ja voi vaan arvata ku mä yritän saada päivällä unta nii eihä siitä mitään tuu. Tänään pitäis saada kaikki kuvat ladattuu koneelle, et pääsen tekee postauksii. : )) Ihme kyllä mun kamera otti ihan kiitettävän määrän hyviä kuvia, joista yritän poimia parhaimmat tänne.



Ja niin siinä sitten kävi, että kun yks unelma on toteutettu, siitä syntyy toinen unelma. Haluisin nimittäin joku päivä muuttaa ihan oikeesti enkä vaan mun es-poni mielikuvitusmaailmassa Nykii tai ainaki jonnekki sinne lähelle, missä tapahtuu jotain vähän useemmin ku jouluna ja juhannuksena. Joo joo Suomi on kaunis ja hyvä maa ja pala pala ja nyt ku on nähny vähän maailmaa nii oma kotimaa on iha perseestä, mut se pienen pieni paikkakunta missä mä asun ja se alue, missä oon asunu ja viettäny elämästäni ne 14 vuotta ei oo oikeen sulattanu mun sydäntä ja saanu sitä paikkaa tuntuu oikeelta, kodilta.

Kyl tää Suomi on varmasti suurelta osin tosi hyvä just lapsiperheille ja tolleen, mutta sit ku ohittaa sen leikkipuistoiän, alkaa tarvii enemmän tilaa ja muitaki paikkoi hengailla ku oma huone. Ja ku on toivonu jotain paikkaa, mikä ei oo pelkkää metsää ja yhtä kälystä keskustaa, ja joskus pääsee sinne, jotenki tajuu sen, mitä mahdollisuuksia elämässä oikeesti on. Et ei Suomi oo ainoo paikka missä asuu, vaik siel olis syntyny.



Toisin sanoen mul tuli nyt vimma muuttaa Nykiin joskus isompana (parin vuoden päästä : DD) ja asuu siel jos ei koko loppuelämäänsä, nii ainaki vuoden pari, kattoo millast se on ja jos ei tykkää nii ei sit. Tietysti kaikki asunnot, työpaikat ja oleskeluluvat vaatii aika paljon, ennen ku tonne vois oikeesti muuttaa, mut jos se viel parin vuoden päästä tuntuu must hyvältä ratkasulta, nii aion todellaki tehä töitä sen eteen, enkä jäädä elelee mitää helppoo ja tylsää elämää, jos mulla olis ollu mahollisuus sellaseen, minkä oisin halunnu toteuttaa.

Mut niit Nyki postauksii viel täl viikol. : DD

Boring

Tänää yritin saada Spotifyta toimimaan mun kännyssä, mutta big suprise, mulla on niin helvetin paska puhelin, että siinä ei toimi mikään ja kiitos tämän istun ylihuomenna kaheksan tuntia seuranani kirja ja pari biisiä, joita sietää kuunnella. Niistä tuleeki aika viihdyttävät kaheksan tuntia. -.- Mutta, ilmeisesti maailma on nyt muutenkin tosi epäreilu, kun yritän saada porukoita tekemään asioita, joita niiden pitäis tehä viel nyt kesälomalla, että mun tulevaisuus olis parempi, nii ne ilmottaa et "en mä jaksa" ja "hei ei nyt, katotaa sit ehk matkan jälkee". Paskat ne mitää kattoo... No, niiden syy jos mun elämä on sit mitä on.



Oon vahtinu illan himassa rakasta pikkusiskoani, joka ei osaa elää ilman konetta ja TV:tä ja tuijottaa vuoroin kumpaaki. Tavallaan se on ihan hyvä, mä voin rauhassa yrittää saada kasaan puuttuvat kolme postausta tyhjästä sillä välin ku TV toimii babysitterinä.

Mun pitäis huomenna ehtii olee viel päivällä kaverin kanssa (kun se tänää halus ilmottaa mulle et ehinks olee sen kanssa just enne matkaa) ja pakkaamaan, mutta kai mä nyt sitte repeen joka paikkaa ja yritän taas muistaa asioita jotka tajuun unohtaneeni vasta sitten ku on liian myöhästä. : DD



Mut järkytyin tänään todella, kun tajusin, että huomenna on jo elokuu - ei oikeesti!!! vasta oli kesäkuun 2. pvä O_o - ja ens viikko on vika lomaviikko. Kamalaa... Miks kesäloman lyhyyden huomaa vast sitte ku se on jo ohi?? Kaks kuukautta tuntuu hirmu pitkältä sillon ku on kaikki suvivirret laulettu ja on sata suunnitelmaa kesäks ja näi, mut sit on kohta jo juhannus ja sit heinäkuu ja heinäkuun loppu ja elokuu ja koulu alkaa... -.-
Ja voi vaan arvata onks ees puolet mun kesäsuunnitelmista ehtiny toteutuu...

Mutta, vaikkei nyt ookkaan kaikkein paras fiilis, nii yritän miettii vaa ylihuomist ja matkaa ja sitä et mun unelma - yks niistä - vihdoin toteutuu ja olla siitä onnellinen. : ))

Vähä lämmin

Miks alkukesä (no yli puolet kesästä) oli sellasta sataa kaatamalla ja sitte on yks päivä +20 ja muut päivät onki pilvisiä ja nyt yhtäkkii hyvä ku pystyy hengittää täs kosteudes. Mäki juon koko aika vettä, vaikka mulla tää veden juonti yleensä jää pariin lasiin viikossa. : D Ihana istuu koneella, kun muutenki ilma on +30 viel illalki ja kone viel lämmittää entisestää... Mut ku on pakko käydä koneel nii on pakko.



Yritän saada ton ajastusjutun nyt toimimaan, ja se onkin testissä nyt, että saisin sen meiän matkan ajaks tänne blogiinki jotain elämää. Toivottavasti toimii. ^^

Käytiin tänään Jumbossa äitin kanssa ostamassa lennolle lukemista ja kattomassa vaatteita. Nyt mulla on Cathy Cassidyn Kirsikkasydän luettavana, kun ajattelin, että mun pitäis ehkä lukee se. Ärsyttävää kun kirjakaupoissa aikuisille on tietysti jotain ihan random pokkareita hyllyt täynnä, mut sitku yrittää ettii jotain nuorten kirjoja nii ne pokkarit rajottuu Twilightiin ja Harry Pottereihin, jotka molemmat on jo luettu. -.- Pokkari olis ollu varmaan paljon helpompi tunkee myös käsilaukkuun, mut toi Kirsikkasydän ei nyt kauheesti paina ku sivujakin on vaa pari sataa. Saa nyt nähä riittääkö siinä viihdykettä kaheksaks tunniks. ; ))



Ai nii... laitoin joskus tänne blogiin ne H&M:n ihanat korolliset kengät, jotka olin samantyyliset löytäny myös Lindexistä tasapohjasina. Nyt ku kävin Jumbon Lindecxissä, nii nää mun unelmien kengät oli -70% alessa ja niiden se alkuhinta oli kolmekymppii... Damn... Ja siin vaihees mulla alko olee jo lomakko aika tyhjä... Yritän lohduttautuu sillä, että en mä niitä kuitenkaa olis halunnu, ku halusin ne hm:n kengät.

Ja oikeesti, jotain rajaa sillä ihmisten päälle kävelyllä. Olin kattomassa jotain koruja yhessä kaupassa nii sieltä tulee joku tyttölauma, jolla on ihanku jonku seuran vaatteet päällä ku kaikki oli pukeutunu samalla tavalla. Eka mä meinaan mennä sitä kautta, mistä ne on tulossa, mut sit meninki toisten hyllyjen välistä, etten jää alle. (Kuin helvetin hankala on huomata 156cm:n tyttö, kun tommoset metrin mittaset kolme vuotiaatki huomataan?????) No sit ku huomasin, et tuolha on jotain ja meen kattoo niit niit ei saakeli sentää ku ne yhet tulee taas just siitä samasta pikku rakosesta josta mä oon menossa ja mä väistin niitä jo kerran. Sit ne vaa kälättää siin englanniks jotain ja oon aika varma, että hyvä ku ees havainnoi että siinä saattoi olla eräs muukin niitä koruja kattomassa.
Ja näitä samanlaisia tapahtu aika monta. Täytyyki ens kerralla vaa kävellä päin ja alkaa huutaa et mitä helvettii sä käyt päälle??!! : DD



Mua taas vaihteeks vähä ärsyttää mun oma muisti ja muistaminen. Päivällä ku oltiin menossa kaupoille, mulla oli sata asiaa mielessä, mitä mun pitäis tehä tänää ja ku me tullaa sielt nii bam - pää ihan tyhjä. Tää ei voi olla todellista, oikeesti joku tatuoi muhun kohta ne asiat, jotka mun on pakko hoitaa ennen matkaa koska mun pää on selkeesti pehmentyny loman aikana nii että hyvä ku aamulla muistan herätä. Ei siin mitää mut jos torstaina muistan lentokoneessa, että en nauhottanu maanantain Gossip Girliä nii mä en kyl kestä. : DD Pakko muistaa nauhottaa se!!
Ja sata muuta ohjelmaa joita yritän taas kattoo ens vuoteen mennessä.



+ Katoin sittekki avajaiset, vaikka aattelin, etten kuitenkaa muista. : DD Hyvät oli. ^^ Ois ollu varmasti iha siistii olla siel paikanpääl, mut kyl se tunnelma TV:n kauttaki välitty. : ))