Like we are middle of zombies

Must tuntuu, että oon onnistunu tässä mun projektissa sosialisoitua vähän elämässä. Ihmisten kanssa puhumine ei oo enää kauheen suuri kynnys, mutta luulen, että se johtuu siitä, että mun pitää puhua ihmisten kanssa, etten vaikuta mykältä, kun kukaan muu ei sano mitään.



Tää mun sosiaalinen elämä ei oo kyllä edistäny mun kaverisuhteita yhtään, päinvastoin. Meiän neljän kaveri piiristä se päivänsäde lähti pois ja mulle on nyt langennu se puhujan rooli porukassa. Mut ihan really, must tuntuu et kuolleetki ennemmi vastaa mulle ku ne kaks puhumatonta kakaraa, jotka ei ymmärrä, kuinka helvetin hankala on yrittää päivästä toiseen keksiä puheenaiheita, ja saan vastaukseks vaan jotain epämäärästä hyminää, joka sekottuu tuulen huminaan. Ihan totta ihmiset, kaverille pitää perkele puhua tai se feidaa teiät!!!



Joten kehittelin suunnitelman, että jos ei ala tyypit puhuu nii olkoot sitte yksin ja maatukoot hiljaisuuteensa. Oon tajunnu, että mulla on ollu tällä viikolla paljon hauskempaa mun pikkusiskon kanssa, kun mun frendin kanssa, jonka kaa hengaan aina koulussa. Johtuu ehkä siitä, että mun pikkusisko on opetellu puhuu. Ja jos totta puhutaan nii sen frendin kanssa me ei olla ees naurettu kertaakaan tällä viikolla, ehkä vähä hymyilty jollekki yleiselle läpälle, jonka joku on heittäny luokassa.



Että mun vuos menee perseelleen jos pelastava enkeli ei laskeudu taivaasta ja lahjota mun kaverille niitä perhanan puhelahjoja, jota se vois jaksaa käyttää, jos haluu säilyttää kaverisuhteensa vielä ihmisiin. Koska mitä helvettiä mä rupeen kärsii, jos yks ei tee yhtään duunia pitääkseen yllä kaverisuhteitaan??