Kun löysin tän kirjan hyllystä, kelasin, että joo kansi näyttää vähän lasten kirjalta (ku mähän oon jo aikuinen hei! -.-) ja Jacqueline Wilson kirjottaa lapsille ja lapsista, että onko tää nyt mun ikäsille ja palapala, mutta lainasinpas sittenkin.
Alku vaikutti semmoselta lähinnä 10 vuotiaan ikäluokalle suunnatulta, mutta loppua kohden, kun toi äiti joutu sairaalaan ja teki ties mitä päätöntä, sai toi kirja vähän lisäpotkua ja innosti hieman vanhempaakin lukemaan.
Mut piti otteessaan jo heti ekoilta sivuilta alkaen tietysti se, että miten toi äiti käyttäyty kun teini, mielialat vaihteli sinne tänne ja hyvä ettei ensimmäiseks keksitty hypätä pilvenpiirtäjän katolta.
Jotenkin se, miten aluks tehtiin kaikkea typerää, saatiin lapset itkemään ja sitten itkettiin vähän lisää kun tultiin taas maan pinnalle ja pyydeltiin anteeks kerto jo jonkinmoisesta mielialahäiriöstä. Lopussahan siis äiti menee täysin sekasin ja on apaattinen ja se on pakko viedä ambulanssilla sairaalaan, jossa se joutu "hullujen huoneelle".
Lopussa alko enemmän ajattelemaan sitä, miten toi päähenkilö, joka oli vasta 10 -vuotias, joutu ite hoitamaan aikuista naista, omaa äitiään kun se ei siihen kyennyt. Äiti ei maksanut laskuja, TV oli lähtenyt, ei ollut kännykkää ja ruokakin oli se ainut kakunpala siellä jääkaapin perukoilla. Luottokortteja käytettiin ahkerasti, vaikkei rahaa todellisuudessa ollut yhtään. Ja lapset näki nälkää, mutta siitä huolimatta eivät (tai no se nuorempi) valittaneet kertaakaan äidilleen, että hän olisi huono äiti tai vastaavaa.
Jotenkin se, että kun ne lapset ei tajunneet, miten huonossa asemassa oli ja hyväksy kaiken mukisematta kerto tietysti siitä, että kunnon perhettä heillä ei koskaan ollut ollutkaan, eikä heillä oikeestaan ollu mitään tietoa sellasesta. Ja tottakai sellaiset asiat kuin sairaala, sosiaalityöntekijä ja sijaisperhe oli yhtä kuin pitkä ja hidas kuolema - parempihan se krapulaista äitiä oli hoitaa.
Jos olisin ollu tossa tarinassa, olisin välillä halunnu mennä sanomaan, että uskokaa jo, että ei ne siellä sairaalassa teitä myrkytä. Tarina kerto mun mielestä hienosti vastuuttoman ja mieleltään sairaan yksinhuoltajan tarinan lapsen silmin, miten tuntuu pelottavalta nähdä keskellä yötä äiti pimeässä vessassa yltä päältä valkosessa maalissa, seisoen ja tuijottaen tyhjyyteen lasittunein silmin.
Jacqueline Wilsonin tarinoissa on yleensä joku henkilö (ainaki niissä mitä mä oon lukenu), joka tykkää kertoo tarinoita/kirjottaa niitä tai on muuten luova, ja hän on päähenkilö Dolphin, tatuoidun äidin tytär. Se on tavallaan sellanen ominaisuus Wilsonin kirjoissa - jos ei ole fiksu, eikä kaunis, on ainakin taiteellisesti lahjakas. Se kai tuo osin toivoa tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti